Sekä paradoksi että harhaluulo on siinä, että ihmiset kuvittelevat tietävänsä nykyään enemmän kuin ennen. Tämä illuusio syntyy tietysti siitä, että heillä on taskussaan passi, jolla pääsee tiedon kiitoradalle. Kuka tahansa tunarikin osaa googlettaa ja katsoa wikipediasta, ja tätä kautta hänelle syntyy tämä harhaluulo tiedosta. Harhaluulo tiedon tietämisestä.

Tiedosta tekee oikeasti merkittävän vasta sen taustat ja kytkökset elämäksi kutsuttuun isompaan kuvaan. Nyt me näemme vain ilmiön, emme sitä mistä se syntyi, miksi se toimii ja mihin se johtaa.

Olemme lähestyneet vuosikymmenen verran sitaattisivistystä, joka antaa juuri tuon valheellisen tunteen tietämisestä. Jokaiselle on tottakai tärkeä päteä omassa sosiaalisessa kuplassaan on sitten aamuradiopersoona tai kaupankassa. Verkostot ympärillämme sekä tuottavat että vaativat instant-tietoa, jota jakaa linkkeinä, postauksina ja klippeinä.

Kyse on hyvin pitkälle narsistisesta mielihyvästä, jota tämä oleellisen tiedon silmässä oleminen tuottaa. Voimme päteä ja saada tyydytystä.

Kaikki tämä tällainen hellii ja hoivaa itsetuntoamme, mutta olemme päätyneet pisteeseen, jossa hyvä itsetunto ei ole analogia terveelle itsetunnolle.

Kun määrittelemme Andy Warholin hänen silmälasiensa suuruuden mukaan, mitätöimme kokonaisen elämän ja teemme itsemme naurunalaiseksi.

Pikaruokaa aivoille

KERROS 1

Kuinka oikein on syödä hampurilaisia. Tämä on ensimmäisiä asioita, mikä lapsiperheen pitää itselleen perinpohjin selvittää. Mikä on kasvattajan suhde hampurilaisiin?

Onko kyse roskaruuasta? Onko vehnä kasvatettu ekologisesti kestävin menetelmin? Onko pihviliha tuotettu eettisesti oikeudenmukaisella tavalla? Ovatko tomaatit varmasti aitoja eivätkä geenimanipuloituja? Miten pitkä on salaatin matka ollut tuottajalta rasvakattilan viereen?

Ja lopulta kysymyksistä kovin: mitä tapahtuu jätteille, joita tällä tavalla tuotetusta, tällä tavalla pakatusta ja väistämättä yltäkylläisten ihmisten huolimattomasti nauttimista ruoka-annoksissa väistämättä syntyy?

Entäpä riippuvuus, johon hampurilaiset saattavat lapsen syöstä? Mitkä ovat annoksen ravintoarvot? Onko ruoka-aineympyrä täydellinen?

KERROS 2

Kun se hampurilaisateria nyt sitten kuitenkin valitaan, onko oikeaoppisin osoite kotimainen vaihtoehto vai kansainvälinen ketju? Ja miten tämä kotimaisuus mitataan? Onko se brändin nimessä vai pihveissä? Onko se konseptin alkuperässä vai työntekijöissä? Kaikkien lankojen seuraaminen on nykymaailmassa aika mahdotonta?

KERRROS 3

Kun se paikka sitten taas kuitenkin hätärinä valittiin ja istuttiin alas kolmen pursuavan tarjottimen kanssa, niin mihin silmä osui kesken XL-kokoisen Vares-aterian? Vastapäätä istui kolmen hengen seurue: mummo (arvaus!) kahden eskari-ikäisen lapsenlapsen kanssa. Toinen oli tyttö ja toinen poika; molemmilla pipot päässä. Hetken päästä tyttö kaivoi vaaleanpunaisen kosketusnäyttöpuhelimen taskustaan ja alkoi puhua siihen. Mummo luki lehteä.

Tapojen ja käytöskulttuurin löyhtymisestä huokaillaan paljon. Ei ennen lounasta syöty hattu päässä, mieshenkilö vallankaan. Vanhemmat opettivat asioita nuorille. No kas, toisella puolella käytävää istui isä lippis päässä ja hänestä vasemmalla kokonainen pöytäseurue jokaisella hatut tiukasti nuppiin ruuvattuina.

Minun lapsuudessani käytiin todella harvoin ulkona syömässä; ehkä joskus Valion baarissa tahi Moko-Näkissä, missä hienoin annos oli muusit ja lihapullat. Hiukan myöhemmin wienerschnitzel sitruunaviipaleella.

Kun minä olin tuon tytön ikäinen ja meille vihdoin tuli kotiin oma puhelin, piti keskuksesta erikseen tilata hyvissä ajoin kaukopuhelu, jos aikoi soittaa Turusta Helsinkiin omalla puhelimella.

KERROS 4

Ja tässähän se ydin onkin. Ei niinkään menneitten muistelussa ja siinä, että ennen kaikki oli paremmin ja ennen sitä vasta osattiin. Toki näinkin on, mutta ydin on siinä, että olo tuli haikeaksi. Kohta hurahtaa neljäkymmentä vuotta ja nuo vieraat lapset istuvat syömässä jossakin maailmassa, jota ei voi nyt edes kuvitella. Jetsonit oli kovinta scifiä 1960-luvulla. Siinä Jori Jetson huristeli lentävällä aluksellaan töihin Avaruukselaan ja kotona laittoi Ruusa-robotti ruokaa perheelle futuristisessa keittiössä. Ihan siellä ei vieläkään olla, mutta aika lähellä.

Sentimentaalisten tunteitten vallassa jäin pohtimaan noita lapsia. Mitä he mahtavat puolen vuosisadan päästä ajatella elämänmenosta? Silloisesta ja entisestä?

Olemme eletyn elämämme vankeja.