Outo juttu tapahtui tänään. Meillä oli Tuusulassa opettajien VESO-päivä (mistäpä muustakaan kuin OPS 2016:sta). Koulutuksen alustajana oli KM Juha Wikström Kirkkonummelta, ja hän vetikin oman osuutensa mukavan rennolla otteella. Jopa niin rennolla, että huomasi kesken kaiken housujensa lököttävän epämukavasti, joten mies meni puhujapöntön taakse, löysäsi vyönsä, työnteli paidanhelmaa housunkauluksen alle ja kiristi vyön taas uudestaan.

Henkilökohtainen yllätys tuli alustuksen loppupuolella, kun PowerPoint-dialle ilmestyi sanapari Niukkuuden pedagogiikka. Juha (nyt näin tuttavien kesken) sanoi tekijän olevan Tuusulasta ja aprikoi, onko kirjoittaja sattumalta nytkin paikalla. Olihan hän. Syyslukukauden kolhima itsetunto sai erittäinkin hivelevän käsittelyn, kun luennoitsija riensi oitis käsi ojossa minua kättelemään ja nimikirjoitusta kärttämään (oikeasti hän paljasti jälkikäteen keskustellessamme lainanneensa oman kirjansa tutulle aikoja sitten, ja sillä tiellä se on yhä). Kissa kiitoksella elää ja nykyään myös monikin narsistinen Homo Modernicus.

Elämäni tähtihetki siis (heti sen jälkeen, että yksi alhainen motiivi koko opuksen kirjoittamiselle oli päästä Opettaja-lehden kanteen: olen ikäni halveksinut kyseistä lehdykkää ja pitänyt sitä itseriittoisena omalla galaksillaan elelevänä opetusalan loisena. Ilo olikin ylimmillään, kun tuli haastattelupyyntö: en ole ikinä tarvinnut pompöösiä Opettaja-lehteä mihinkään, ja nyt se tarvitsi minua. Kannessa oltiin, mutta vain pikkukuvalla, kylläkin, mutta kosto se on pienikin kosto. Etenkin jos on pikkusieluinen ihminen.). Omasta mielestäni 'Niukkis' ei liity millään lailla 'oppimiskäsitykseen uudessa opetussuunnitelmassa', joka sentään oli VESOmme aihe, mutta kerrankos olen ollut väärässä. En, vaan monta kertaa.

No, luennon jälkeen päästiin asiaan. Olin alunperin aikonut lintsata koko VESOsta, mutta viime hetkellä luterilainen enkelini kuiskasi korvaan, että "mene, hyvä mies". Myös ruissämpylä ja kahvi toimivat houkuttimena, kun tein tämän päätökseni vain parikymmentä minuuttia ennen koulutuksen alkua. Eikun autoon ja Pähkinämäentietä pitkin kohti Hyökkälää.

Hajaannuimme ryhmiin. Koska (aiemmin mainitsemastani syystä) en ollut ilmoittautunut mihinkään ryhmään, menin sokkotreffeille lempilapseni pariiin: historiaan. Siellä kävi äkkiä ilmi, että on olemassa selkeä juopa alakoulun ja yläkoulun välillä. Jos unohdetaan palkkaus, tuntimäärät, koulutus ja muu asiaankuuluva itkunaihe, niin ydinongelma on aina tuntijärjestelyt yläkoulussa, jotka nekin ovat järjestelykysymys (!), mutta vielä isompi ongelma on itse perusperiaatteen problematiikassa. Puuhastellaanko vai opetetaanko?

Ja jos opetetaan, niin mitä ja mitä varten? (Puuhastelusta tätä ei kannata edes kysyä.)

Käsirysy kulminoitui kysymykseen opsin sisällöistä. Toinen koulukunta haluaisi antaa oppilaiden päättää, motivoitua ja innostua itse, ja toinen koulukunta tahtoo (ylläri pylläri!) opsin (= opettajien) antavan sisällölle raamit. Objektiivista opetussuunnitelmaa kritisoivat toimenkuvansa odotusten mukaisesti kovaäänisimmin luonnollisesti integroinnin puolestapuhujat ja vastapuoli äänestää sopivan kokoisiin annoksiin kategorisoitujen tieteiden logiikkaa noudattavan oppiainejaottelun puolesta. Stiiknafuuliaa siellä ja stiiknafuuliaa täällä.

Sanomattakin on selvää, että terapoivan keskustelun päärintamalinja kulki juurikin tarkkaan ala- ja yläkoulun välissä. Toki myös opettajien ikäjakauma näkyi tässä vastakkainasettelussa, selbverständlich.

Täytyy toistaa tässä kohtaa itseään: nyt pitää vain ryhdikkäästi päättää, mitä peruskoululta halutaan: yhtenäisyyttä vai vapautta? Ja mikäli jälkimmäistä, niin viedään peruskoulu samantien saunan taakse ammuttavaksi.

Oppilaiden omaan innostukseen pohjaava pedagogiikka sopii erinomaisesti nykymenoon: oppilaat, nuo itsekeskeiset egoistit tekevät omien mielitekojensa pohjalta valintoja, ja täysin samankaltaiset opettajat opettavat, mitä huvittaa. Tämä johtaa tietenkin jonkin ajan kuluessa koulujen eriarvoistumiseen, vähintäin kahtiajakoon mutta kenties enempäänkin, ja tämä puolestaan vie siihen, että paitsi että vanhemmat valikoivat lastensa kouluja yhä tarkemmalla seulalla, niin myös laskunmaksajat (siis kuntapäättäjät) tekevät omat johtopäätöksensä. Rahaa ruvetaan jakamaan epätasaisesti, ja lopulta se loppuu kokonaan osalta kouluja.

Itse olen kohtisiltään jättäytymässä tästä peruskouluksi kutsutusta hamsterinpyörästä pois, joten mielenkiintoni alkaa olla puhtaasti akateemista eikä käytännöllistä, mutta on jokseenkin kiinnostavaa nähdä käykö tässä kaikkien aikojen ops-uudistuksessa taas vanhanaikaisesti. Alustaja Juha Wikström oli liittänyt nokkelasti esitykseensä lauseita ikäpolveni raamatusta POPS 1970:stä. Samaa jauhettiin silloin ja samaa jauhetaan yhä. Meneekö ops jälleen tulevaisuuteen selkä edellä?

80-luvulla haluttiin päästä eroon itse pääperkeleestä eli nippelitiedosta, ja tässä osin onnistuttiinkin. Nyt kehä on kiertänyt täyden ympyrän mittaisen paradoksin, ja olemme palanneet takaisin nippelitietoon, joka löytyykin jokaisen oppilaan taskusta, hänen älypuhelimestaan. Ihmiset googlaavat nykyään vain näitä triviatietoja, mutta niiden liittäminen isoon kehykseen uupuu, ja -pelkään pahoin- tuo puuhastelu projektien kimpussa vain ruokkii tätä kehitystä.

Olen mielelläni väärässä.

P.S.1 Itse koulutuspäivästä jäi mieleen, että sekä kahvi että alustus olivat hyvät, mutta koko parituntinen puheenporina ja parranpärinä sen jälkeen oli aivan hyödytöntä ajanhukkaa. Tuskin siitä yhtäkään lausetta kirjataan Tuusulan uuteen opsiin? Olen mielelläni...

P.S.2 Integrointi edellyttää integroitavien osien tuntemusta. (P. Atjonen)