Peruskoulu on kuollut. Peruskoulua synnytettiin Suomeen vuosikymmeniä pihtisynnytyksellä
ja useammankin kätilön toimesta, ennen kuin kohdusta vihdoin pullahti hieman
kurttuinen mutta sinänsä elinkelpoinen vastasyntynyt peruskoulu 1970-luvulla.
Silloin syntynyt koulu oli monenkin poliittisen ja koulupoliittisen intohimon
summa, mutta se oli yhtenäiskoulu yhtäkaikki. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo
oli tältä osin nujerrettu.
Peruskoulun keskeisin teesi oli sama opetus kaikille oppilaille.
”Tasa-arvoinen Suomi” -periaate todettiin varsin yleisesti oikeaksi ja hyväksyttäväksi
päämääräksi. Matkan varrella peruskouluun on sittemmin tehty kaikenlaista korjausliikettä
ja hienosäätöä esimerkiksi yläasteen tasokurssien suhteen, mutta ennen kaikkea
alati muuttuvan opetussuunnitelman muodon, laajuuden, sisällön ja näkökulmankin
suhteen. Opetussuunnitelmatyön syklit
ovat lyhentyneet. Koko ajan on kuitenkin vakuutettu tämän alkuperäisen
ihanteen, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, näin toteutuvan uudistuvassakin peruskoulussa.
Koulushoppailu nousi otsikoihin muutama vuosi sitten.
Ajatuksenjuoksu oli se, että valveutuneet huoltajat nuuhkivat innokkaan
tryffeliporsaan lailla alueen kouluja, ja sitten valitsevat itselleen niistä
mieluisimman, ja että tämä prosessi johtaa oppilasaineksen vähittäiseen
painottumiseen erilaisen arvostuksen omaavissa kouluissa. Suomeksi sanoen siis
siihen, että syntyy eliittikouluja ja toisaalta syntyy rupukouluja.
Melko vaikea on nähdä, että kehitys Suomessa johtaisi suoranaisiin
slummikouluihin, mutta isommassa mittakaavassa tämä on tietenkin looginen
lopputulos. Maailmalta löytyy esimerkkejä.
Slummikoulu ei toisaalta ole itseisarvoisesti paha asia tai ei
voitane ainakaan väittää, että siellä tehdään pelkästään huonoa opetustyötä.
Aivan varmasti haastavilta kouluilta löytyy aidosti haasteen vastaanottavia
opettajia, jotka ovat työhönsä motivoituneita. Olematta erityinen ikärasisti,
on kuitenkin samalla todettava, että ajatus haastavan koulun kirkassilmäisestä
ja innoittuneesta opettajasta, joka havaitsee eläkeikänsä karkaavan 65:sta
vuodesta 67:een, on huteralla pohjalla.
Koulushoppailussa fokus kuitenkin kiinnitettiin täysin
väärään tahoon: huoltajiin. Todelliset koulushoppailijat ja todellinen
peruskoulun syöpä ovat sen opettajat. Vuosikausia heitä on kehotettu astumaan
mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tarkastelemaan työnsä ydintä innovatiivisesti,
ja mitä on tapahtunut? Opettajat ovat vastanneet huutoon ja ryhtyneet
koulutuunaajiksi.
Opettajat ovat pariutuneet, tiimiytyneet, kouluttautuneet ja
aivomyrskynneet ja tuoneet sitten nämä moneen suuntaan rehottavat rönsynsä oman
koulun omiin luokkahuoneisiin ja vähän niiden ulkopuolellekin. He ovat
ryhtyneet toteuttamaan uudenlaisia pedagogioita ja oppimisstrategioita. Omaksi
ilokseen ja oppilaiden parhaaksi, totta kai.
Tulokset ovat olleet moninaiset, ja yksi niistä on se vanha
totuus, että paraskaan metodi ei koskaan toimi kaikilla. Ei opettajilla eikä
opetusryhmillä. Ja toisaalta: moni toimii ainakin jollakin tasolla. Kouluissa on
syntynyt upeata synenergiaa ja on syntynyt täysin torsoja tuotoksia. Yhtäkkiä
kaikki opettajat ovatkin pätevöityneet kenttätyössään originelleiksi uuden
pedagogiikan asiantuntijoiksi. Mitä ikinä se sitten lieneekin ja milläkin
kolkalla. Kukin opettaja voi julistaa oppinsa autuutta kokemuksen tuoman syyntakeettomuuden
kirkkain silmin ryhtyessään omien rottakokeidensa pohjalta huippuluokan visionääreiksi,
jotka keksivät yhä uusia pyöriä.
Nyt on taas yhden uuden opetussuunnitelman aika. Poliittiset
puolueet ovat tehneet poliittiset lehmänkauppansa omista poliittisesti
suodatetuista motiiveistaan lähtien ja jakaneet tuntikehyksen sitten eri
oppiaineiden laareihin. Sen jälkeen kuntatasolla virkamiehet ja pahnan
pohjimmaisina ruohonjuuritason opettajat pähkäilivät kuukausitolkulla
säälittävistä kuntakohtaisista välysrajarippusistaan. Tunnista tai parista,
mutta onhan opettajia taas nimellisesti osallistutettu. Opettajat ovat saaneet
vaikuttaa omaan työkaluunsa ja tuntevat näin itsensä tärkeiksi.
Tähän ryppyotsaiseen ja kaikkia epätyydyttävään ops-työhön
käytetään loppusuoralla pari vuotta, mutta tulos on yhtä kaikki sama:
yhtenäinen peruskoulu on kuollut. Ei tätä uutta opetussuunnitelmaa toteuteta yhtä
jalkaa kuin marginaalisesti. Ei tämä ops takaa tasa-arvoista opetusta
(oppimisesta puhumattakaan!) Suomen eri kulmilla, kun se ei takaa sitä edes
yhden kunnan sisällä. (Käytän tässä selvyyden vuoksi näitä vanhakantaisia
”opetus” ja ”oppiminen” –termejä.)
Peruskoulu on aina ollut se täydellisesti vapain koulumuoto
Suomessa. Se on aina antanut opettajalle mahdollisuuden toteuttaa päivätyötään
omalla tavallaan. Nyt vain tilanne ei ole enää kenenkään kontrolloitavissa ja
hallittavissa, kun opettajat toteuttavat 2000-luvun uutta opettajuuttaan
tuhansilla eri tavoilla päätyen erilaisiin painotuksiin, arvostuksiin ja
lopulta sisältöihinkin. Sikäli peruskoulu siis –aivan oikein- reagoi ja seuraa
ajan henkeä.
Sinisilmäinen rahojenhaaskaus ja näennäistyö pitäisi nyt viimein
lopettaa, ja tehdä jokin päätös. Pitää joko antaa valtakunnallinen mahtikäsky
ja suitsia armotta vesurilla rönsyt poikki. Tai sitten pitää viedä uusi ops
2016 saman tien tarpeettomana saunan taakse ammuttavaksi ja lähteä ajattelemaan
kokonaan uudella tavalla myös opetussuunnitelmasta ilman oppiaineiden
määrämittoja. Ilman selkeää kannanottoa tämä ei ole kovin uskottavaa eikä
etenkään – yhtenäistä. Tasa-arvosta nyt tietysti puhumattakaan.
Molemmat ratkaisut ovat täysin käyttökelpoisia ja
mahdollisia. Niiden kanssa voi elää. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden
alku.